Venäjäntoy tuntuu herättävän aina ihastusta (ja jopa huvitusta) kehissä ja kehien laidalla. Rotu kerää huomiota ja on varsin kauniskin, mutta silti meitä toitsuilijoita on vielä kovin vähän näyttelyissä. Suurimpiin virallisiin näyttelyihin ja erikoisnäyttelyyn saatetaan saada yli kymmenen venäjäntoyta per karvanlaatu, tavan näyttelyissä koiria on yleensä vähemmän. Osallistujamäärät ovat siis vielä varsin pieniä, Open Showhun rodun edustajia tulee onneksi enemmän. Rotu on yleistymään päin, mutta näyttelyissä sitä ei Suomessa vielä aivan huomaa. Ulkomailla tilanne on toisenlainen. Tärkeimpiin näyttelyihin toitsukansa lähtee sankoin joukoin, Maailmanvoittaja -näyttely on vetänyt parhaimmillaan vajaa 500 venäjäntoyta (Moskova 2016). Muualla maailmassa MV- ja EUV -näyttelyt keräävät säännöllisesti yli 100 venäjäntoyta. Baltian maissa ja Venäjällä rotu on näyttelyissä suosittu – ja säännöllinen ryhmämenestyjä. Siellä venäjäntoyt ovat saavuttaneet myös korkeimpia sijoituksia ryhmä- ja BIS-voittoihin asti.
Tässä artikkelissa haluaisin kertoa, mitä vaaditaan näyttävään kokonaisuuteen kehässä, ja millainen on kaunis venäjäntoy – sellainen, joka tulee huomatuksi myös erittäin kovatasoisessa seurakoiraryhmässä. Lisäksi haluaisin kannustaa ihmisiä käymään toitsujensa kanssa näyttelyissä – upeaa rotua täytyy tuoda esiin! Moni uskoo, että ryhmäkilpailut ovat naamapeliä eikä ketään tuomaria nyt tällainen rotu kiinnosta niiden villakoirien ja lhasa apsojen keskellä… EI. Ryhmäkilpailu on show’ta, ja silloin kestomenestyjiä ovat kauniit ja näyttävät koirat, ne mitkä liikkeillään ja eleganssillaan saavat katsojat huokailemaan ihastuksesta – mutta millä tahansa rodulla on sama mahdollisuus. Hyvä venäjäntoy voi olla juuri tällainen koira; elegantti, sulavalinjainen ja ryhdikkään tasapainoisesti liikkuva koira, joka vielä kaikessa pienuudessaankin täyttää koko kehän temperamentillaan ja karismallaan. Mutta totuus on, että tällaisia koiria ei meillä vielä monta ole.
Venäjäntoy on, tai ainakin sen kuuluu olla, pieni ja elegantti, temperamenttinen koira. Sillä kuuluu olla tiivis neliömäinen rakenne, kaunis pieni pää, sympaattisen terhakka ilme, pitkä kaula, korkea säkä ja laskeva ylälinja, tasapainoiset kulmaukset edessä ja takana, riittävän syvä ja pitkä rintakehä, korkealla kannettu häntä ja ylväs ryhti. Kuvitellaan tällainen koira; sehän on kuvankaunis. Tähän kun lisätään kauniit, tasapainoiset liikkeet, karisma ja säihkyvän reipas esiintyminen, ei rotua voi olla huomaamatta kehässä. Pitkäkarvaisella kun vielä lisätään kuvaan mukaan kiiltävä turkki ja persoonalliset, liehuvat korvakarvat, rotu voi olla aivan yhtä silmiinpistävän harmoninen ja näyttävä kuin mikä tahansa villakoira. Em. asiat tekevät toitsusta kauniin ja vaikuttavat todella paljon koiran näyttävyyteen kehässä. Jos yksikin edellä mainituista asioista puuttuu, on olennainen osa koiran kauneudesta menetetty. Niinhän se vain on, että parhaimmat niistä villakoirista ja lhasa apsoista ovat loppuunviedyn upeita rakenteeltaan ja niitä vastaan kilpaillakseen täytyy muiden rotujen päästä samalle viivalle. Mikäli saamme tässä rodussa aikaan kuvauksen mukaisia koiria, niillä on vallan mainiot mahdollisuudet sijoittua korkeimmille korokkeille ryhmä- ja BIS-kilpailuissa.
Ja sitten päästään luonteisiin! Ei ole eduksi rodulle, jos kehässä säännöllisesti näkyy koiria, joilla häntä on tiukasti jalkojen välissä, pöydällä ne väistävät tuomaria omistajan kainalon perukoille ja lattialla eivät uskalla ottaa askeltakaan. Hyvä venäjäntoy on itsevarma, reipas ja iloinen ”Napoleon” luonteeltaan. Tähän ei kuitenkaan riitä pelkkä jalostus, vaan suuri vaikutus on koiran koulutuksella ja sosiaalistamisella. Yksi pahimmista virheistä on se, että koiraa kohdellaan liian suojelevasti, niinkuin venäjäntoy ei olisi koira ollenkaan. Koiran tulee tottua kohtaamaan maailma maasta eikä sylistä käsin, eikä sitä saa alkaa heti pennusta asti säälimään tilanteissa, joissa sitä hieman jännittää tai pelottaa. Koira kyllä rohkaistuu, kun ihminen käytöksellään osoittaa, että tilanteessa ei ole mitään pelättävää. Oman kokemukseni mukaan venäjäntoy on oppimishaluinen, älykäs ja monesti niin perso ruoalle, ettei sen kouluttaminen ole vaikeaa. Kun koiran kanssa puuhastellaan paljon, pikkuhiljaa yhteistyö kehittyy niin saumattomaksi, että sekä koira että ohjaaja osaavat lukea toisensa ajatukset. Ja tämä todella näkyy myös näyttelykehissä.
Viimeisimpänä, vaikka meillä olisi hyvä ja kaunis koira, meihin toitsuharrastajiin iskee loppukilpailukehien edessä varsinainen suomalainen melankolia. Omaa menestystä pidetään utopistisena ajatuksena, puheet sijoituksesta heitetään hyvänä vitsinä, ja lopuksi juuri ennen ryhmäkilpailua todetaan että ”no käydään nyt pyörähtämässä”. Mitäpä, jos muutettaisiin myös tätä ajatusmallia? Ketkäs muut meidän rodullemme antavat arvostusta, jos emme me itse? Jos ryhmäkehään mennään jo lähtökohtaisesti pää painuksissa ja lähes häveten omaa olemassaoloa, koirakin jossain jalkojen juuressa pyörien, ei varmasti voi olettaa että sellainen parivaljakko huomataan. Ja vielä surullisempaa on, että mikäli tällaisen esityksen jälkeen sieltä ryhmäkehästä tullaan ensimmäisenä ulos ilman että tuomari vilkaisikaan sitä omaa koiraa, aloitetaan se sisäinen kiukunkihinä ja mutistaan jotakin kaverinkaupasta. Parempi olisi ensi kerralla ajatella, että itse pitäisi tehdä jotain toisin. Millä tavalla meidän tulisi olla parempia, miten saan koirani esiintymään paremmin ja mitä ne muut tekevät, kun heidän koiransa tulee huomatuksi?
Parhaiten menestyvät harrastajat ovat aina kriittisimpiä ja analyyttisimpiä omaa työtään kohtaan. Jos menestystä ei tule, täytyy tehdä enemmän töitä. Täytyy tuntea rotu ja erityisesti se oma koira paremmin, harjoitella enemmän, hioa yhteistyötä koiran kanssa…Täytyy miettiä omaa tekemistä ja katsoa kriittisesti omia koiria. Puutteisiin voi vaikuttaa vasta sen jälkeen kun ne on oppinut tunnistamaan. Lopuksi; hyvä esittäminen on hyvän koiran lisäksi tärkeintä näyttelykehässä. Mutta hyvä esittäminen ei ole krumeluureja ja teatteria. Hyvä koiran esittäminen koostuu rodun tuntemisesta, siitä että osaa tuoda esille parhaat puolet sekä koiran rakenteesta että sen luonteesta. Parhaimmillaan yhteistyö koiran kanssa kehässä on saumatonta ”tanssia”. Esittämistä kannattaa todella opetella. Parhaiten oppii ottamalla mallia ”konkareista” ja suhtautumalla sopivan kriittisesti itseensä; aina on jotain parannettavaa. Todella pienet asiat voivat vaikuttaa yllättävän paljon siihen, miltä koira näyttää kehässä – varsinkin, jos on kyse todella pienestä koirasta.
Itse olen harrastanut näyttelyitä niin pitkään (yli 20 vuotta) että olen jo lukemattomia kertoja nähnyt jonkin ”uuden” tai harvinaisen rodun yhtäkkiä saavan nostetta ja niistä on lopulta tullut kestomenestyjiä ryhmässä sekä BIS-kilpailuissa, siksi ei ole lainkaan vaikea kuvitella venäjäntoyn kohdalle samanlaista tulevaisuutta. Kestomenestyjien joukkoon pääsy vaatii kuitenkin sen, että useammat harrastajat jaksavat uskoa rotuun ja nähdä vaivaa sen eteen, sekä esittää aina entistä hienompia yksilöitä kehässä. Joidenkin rotujen menestys on jäänyt vain ”tähdenlennoksi” mikäli menestys on ollut vain yhden tai parin hienon yksilön varassa. Kaikkein eniten näyttelykehässä menestymiseen vaikuttaa oma asenne ja halu oppia, sekä pyrkimys onnistua koko ajan paremmin. Uskotaan omaan tekemiseen ja omiin koiriin, eikä anneta periksi. Muistetaan pitää mielessä, että meillä on todella kaunis rotu ja sen arvostus lähtee meistä itsestämme.
Nyt kaikki toitsuilijat näyttelykehiä valloittamaan!
