Alunperin huusholliin ei pitänyt tulla koiraa. Eikä näyttelyharrastuksen aloittaminen käväissyt mielessä sittenkään, kun koira kuitenkin eräänä päivänä perheeseen liittyi. Niinpä se opetettiin ensiksi istumaan, kun jossain koirankasvatusoppaassa niin neuvottiin. Ja se oppi upposikin hyvin. Sitten harjoiteltiin maahan menoa. Myös se taito opittiin käskysanasta. Kun vielä myöhemmin yritettiin lisätä sanavarastoon käskyä ”seiso”, oli jokin kielellisen omaksumisen herkkyyskausi ilmeisesti jo ohitettu, niin hölmistyneen katseen tämä kehotus kohtasi. Namin ilmestyessä näkyviin koira kävi automaattisesti istumaan ja jos makupalaa ei heti irronnut, se meni maahan. Lenkkivarusteiksi oli luonnollisesti hankittu valjaat, ettei pikkuinen olisi nyrjäyttänyt hentoa henkitorveaan halulla eteenpäin pyrkiessään. Näin se oppi vetämään ja kulkutyyliksi vakiintui matalana kuono maassa myyryäminen.
Kun reippaasti junnuikäisenä lähdettiin ajankuluksi murkinaketjun järjestämälle näyttelykurssille, oli ensimmäisenä haasteena muuttaa vihikoiramaista etenemistä ja hillitä toisten tiputtamien namien etsintää lattiapinnoilta. Emäntä kulki kaksinkerroin koiran edellä nami kädessä ja vähitellen se kuono alkoi kohota, ainakin välillä.
Jos koiran kanssa on muutaman viikon ikäisestä treenattu pöydällä pönöttämistä ja ryhdikästä askeltamista kireän näyttelyhihnan päässä, on tietysti todennäköisempää että se hallitsee nämä kuviot myöhemmin vaihtelevissa näyttelyolosuhteissakin. Jos koira vielä sattuu olemaan jokseenkin rodunomainen tai suorastaan kaunis, sertejähän sieltä alkaa ropista. Mutta missä silloin on jännitys? Näyttelyt itsessäänhän ovat mitä pitkäpiimäisimpiä tilaisuuksia – ainakin minusta. Onkin huomattavasti kihelmöivämpää taluttaa näytille koira, joka suotuisten biorytmien vallitessa esiintyy upeasti, mutta saattaa aivan yhtä hyvin viuhtoa vinossa häntä koipien välissä, pysähtyä rapsuttamaan korvallistaan tai päättää esittää taitojaan istumisessa ja maahanmenossa. Kun vielä taluttimen toisessa päässä on omistajahandleri, joka ei aina erota oikeaa vasemmasta, puhu- mattakaan, että hahmottaisi niin vaativan geometrisen kuvion kuin kolmio, saadaan aikaan suoranainen jännitysnäytelmä, joka ei jätä tuomariakaan kylmäksi!
Näyttelyissä voi pärjätä myöhemmin aloittaneen ”amatöörikoirankin” kanssa, jos omistajana kestää vähän vaihtelua tuloksissa. Ja jos kokee itsenä tomppeliksi koiranesittäjänä, kannattaa kääntyä jonkun asiantuntevamman harrastajan puoleen. Toitsupiireistä löytyy ystävällisiä sieluja, jotka ovat valmiita jeesaamaan vähän toistenkin kasvatteja.
Alkuperäinen artikkeli julkaistu: TOITSU (Suomen Venäjäntoyt Ry:n jäsenlehti) 1/2013
