Puolitoistavuotias toitsutyttömme menetti yllättäen kesällä lenkkeilyhalunsa. Yleensä se veti ulkoillessa nelivedolla eteenpäin, mutta nyt pukkasi neliraajajarrutuksen päälle jo alkumatkasta. Ihmettelimme, koska kelit olivat hyvät eikä ulkolenkeillä varmasti ollut sattunut mitään muura- haisenpuremaa kummempaa vastoinkäymistä. Koira ei myöskään näyttänyt mitenkään aristelevan jalkojaan sisällä tai piha-aitauksessa liikkuessaan. Vähitellen aloimme kuitenkin huomata, että sillä saattoi jäädä toinen takajalka vähäksi aikaa ylös eikä se selvästi kyennyt laskemaan sitä takaisin maahan saman tien. Vähän netissä tutkailtuani havaitsin, että tämä olikin tyypillinen oire patellaluksaatiossa. Voi itku. Tällainen riesa meidän kaikin puolin terveellä ja reippaalla koirallamme!
Pohdimme, mistä vaiva olisi voinut aiheutua. Mitään haveria emme olleet huomanneet. Kynnenleikkuu oli kuitenkin aina ollut jotenkin haasteellista. Ryökäleelle oli jäänyt pahaksi tavaksi kiemurrella ja nykiä kinttujaan voimallisesti siinä tilanteessa. Olisikohan se näin itse onnistunut vähitellen löystyttämään polvenkiinnikkeitään? (Eläinlääkäri ei kyllä oikein innostunut tästä teoriasta.) Muutamia viikkoja seurailimme tilannetta. Lenkkihalutkin paranivat, mutta aina kun arvelimme, ettei polvi enää luista paikoiltaan, se taas petti. Kävimme lääkärillä, joka totesi selkeän luksaatiotaipumuksen. Sanoi kuitenkin, että tilannetta voitaisiin hyvin seurata ja leikata sitten, jos polvi alkaisi selvästi vaivata. Luiskahtelu kuitenkin jatkui ja vaikkei siihen mitään tuskan kiljah- duksia liittynytkään, halusin arvioituttaa tilanteen vielä toisella lääkärillä. Olin lukenut, että vaiva voisi jatkuessaan johtaa nivelrikkoon.
Niinpä tilasimme ajan eteläsuomalaiselle konkarieläinlääkärille. Hän arvioi luksaatioasteen vain ykköseksi. Sellaisten kanssahan kai yleensä elellään ihan ongelmitta. Kuultuaan, miten usein koira itse sai polven paikoiltaan ihan rauhallisissa touhuissaan, lääkäri kuitenkin päätyi suosittamaan leikkausta juuri nivelrikkoriskin takia. Eipä muuta kuin koira saman tien potslojolleen nukutukseen ja itse sydän kylmänä odottamaan, mitä tuleman piti.
Olihan se tietysti jonkun päivän aika onneton paketoidun koipensa kanssa. Ei meinannut ressu osata pissatakaan, kun oli aina tottunut kyykistymään sen operoidun kintun varaan, joka nyt ei taipunut. Kun olimme koiran tällaiseen toimenpiteesen alistaneet, päätimme hoitaa oman osuutemme toipumisessa mahdollisimman hyvin. Hyppiminen ja pikajuokseminen oli kiellettyä. Lemmikkimme tokokoulutus ei valitettavasti ole edistynyt vielä niin pitkälle, että se pysähtyisi käskemällä. Niinpä ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin asetella erilaisia barrikadeja sen tavanomaisille tähystyspaikoille ikkunanalustuoleille ja sohville. Lisäksi vuorasimme isommat paljaat lattiapinnat ylimääräisillä matoilla liukastelun estämiseksi. Leiriydyinpä jopa itse kolmeksi ensimmäiseksi yöksi potilaan kanssa keittiön lattialle, että olisin sitä lohduttamassa kivun tai ahdistuksen yllättäessä. Näin vältyimme kuulemasta sydäntäsärkevää uikutusta makuuhuoneen oven takana.
Onneksi tyttö sopeutui tilanteeseensa ja toipuminen edistyi selvästi. Pian se alkoi varata jalan päälle seisoessaan ja ottaa varovaisia askeleitakin. Vauhti kiihtyi koko ajan myös kolmella jalalla konkatessa. Katsoin parhaaksi piuhoittaa sen piha-aitauksessa asioimista vartenkin, ettei olisi innostunut liikaa. Myös kipulääkkeen ja antibiootin ottaminen sujui ennakoitua helpommin. Lääkkeitä ei tarvinnutkaan truutata väkisin suuhun ruiskulla, kun ne olivat niin hyvän makuisia, että neiti lipaisi ne ihan mielellään lusikasta.
Viiden päivän päästä oli lupa purkaa paketti jalan ympäriltä, ja sieltä paljastui oikein siisti koipi. Arpikin oli osunut huomaamattomasti black and tan –laikkujen rajalle. Pari kertaa suihkuttelimme jalkaa, kun ohjeissa niin kehotettiin, mutta pian luovuimme siitä, koska mitään puhdistettavaa ei näyttänyt olevan. Sitten oli jäljellä vielä yksi kurjuus koiran kannalta. Sen omahoitoyritysten estäminen. Kauluritötsät ovat mielestäni aina näyttäneet ihan kauheilta. Niinpä virittelimme pannan ympärille ensin puhallettavan ”vararenkaan”. Toitsu on kuitenkin niin kissamaisen notkea otus, että onnistui pesässä kippuralla ollessaan nuolemaan polveaan. Ei auttanut muu kuin asentaa masentava tötterö pään ympärille. Alkujärkytyksestä selvittyään koira viiletti huushollia ympäri tötsä kolisten.
Tikkien poiston jälkeen oli määrä aloittaa jalan kuntoutus sitä koukistelemalla ja ojentelemalla. Siis niin, että ihminen suorittaisi näitä toimenpiteitä aamuin illoin jumppakertoja pidentäen. Helppo nakki jonkun vähän nöyremmän eläimen kohdalla. Meidän toitsumme ei vaan ole koskaan erityi- semmin arvostanut isäntäväen siihen kohdistamia hoitotoimia. Katselimme jo kalenterista sopivia aikoja eläinfysioterapeutin vastaanotolle. Mutta sitten alkoi näyttää yhä ilmeisemmältä, että ”minä itse” oli päättänyt hoitaa homman ja ottaa kaikki neljä raajaansa hyötykäyttöön. Venyttely, korvallisen raapiminen, turpeiden potkiminen, juokseminen, hyppiminen, kaikkinainen toitsuilu sujui aivan entiseen malliin.
Leikkauksesta on kulunut nyt puolisentoista kuukautta eikä siitä muistuta muu kuin vähän lyhyemmät karvat toisen polven päällä. Lenkkeily maistuu ja pihassa juostaan tuhatta ja sataa. Karauttipa vahtikoira tänä aamuna pitkästä aikaa pihavaahteraankin tinttejä ja oravia hätistämään.
Alkuperäinen artikkeli julkaistu: TOITSU (Suomen Venäjäntoyt Ry:n jäsenlehti) 2/2012