Mistä tulivat venäjäntoyt? Koirarotuun tutustuminen alkaa kysymyksistä, jotka liittyvät rodun syntyhistoriaan. Tämän pienikokoisen venäläisen rodun historiassa on tapahtumia, jotka herättävät monia kysymyksiä. Onneksi kysymyksiin on löytynyt vastauksia muun muassa venäläisten kasvattajien muistiinpanoista. Tämän artikkelin tiedot pohjautuvat Evgeny Fominischa Žarovan päiväkirjoihin.
Palataan 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Venäjälle tuotiin manchesterinterriereitä Saksasta ja Englannista. Rodusta tuli suosittu salonkikoira (seurakoira) ja manchesterinterriereitä apuna käyttäen venäläiset jalostivat oman pienen terrierinsä. Vuonna 1874 pietarilaisessa koiranäyttelyssä esiintyi kahdeksan lyhytkarvaista venäjäntoyta.
Vuoden 1905 vallankumous toi muutoksia ihmisten ja myös heidän lemmikkiensä elämään. Tavallisesti pieniä seurakoiria piti sivistyneistö. Vallankumouksen jälkeen eloonjääneet koirat joutuivat kadulle tai vieraisiin käsiin, koska omistajat olivat kuolleet, joutuneet vankilaan tai paenneet maasta. Selvää oli, että nämä pienet seurakoirat eivät enää voineet tavoitella rotukoiran asemaa.
Kesti pitkään ennen kuin seurakoirien kasvatus taas alkoi aktiivisesti Venäjällä. Tähän vaikutti myös olennaisesti Ensimmäinen Maailmansota. Sodasta palaavat toivat mukanaan sotasaaliiksi otettuja pieniä koiria. Koirilla ei tietenkään ollut minkäänlaisia rekisterikirjoja, koska ne oli yleensä löydetty pommitettujen kaupunkien raunioilta. Paljon myöhemmin, kun esimerkiksi työmatkat ulkomaille alkoivat yleistyä, tuotiin taas kotimaahan tuliaisiksi koiria. Näidenkin koirien syntyperästä tiedettiin vain maa, missä ne olivat syntyneet. Kuitenkin jo 1950-luvulla metsästys-ja palveluskoirien kasvattajakerhoissa alettiin huomioimaan myös pienet seurakoirat.
Kokeneet kasvattajat ottivat selvää seurakoirien jalostuksesta ja kasvatustyöstä. Aluksi kaikki oli hankalaa, koska maan rajat oli suljettu. Näin ollen ei ollut mahdollista tuoda jalostusmateriaalia ulkomailta. Jalostustyötä jatkettiin määrätietoisesti, mutta jalostuspohjan suppeuden takia vain osa venäjäntoysta vastasi ulkomuodoltaan rotutyyppiä. Vielä silloin ei ollut kovinkaan harvinaista, että lyhytkarvaisille koirille syntyi pitkäkarvaisia pentuja. Näiden koirien esi-isät olivat usein tuntemattomia.
Historian kirjoihin on kirjattu, että pitkäkarvaisen venäjäntoyn kehittäjä on E. F. Žarova. Moskovalaisen pitkäkarvaisen venäjäntoy-kannan isäksi tuli urospentu, joka syntyi kahdesta lyhytkarvaisesta toysta, joilla oli rekisterikirjat. Pentu syntyi 12. päivä lokakuuta vuonna 1958 ja sen karva oli selvästi pidempää kuin kummankaan vanhempansa. Tämä koira oli Tšikki. Pennulle ei meinattu ensin antaa rekisterikirjaa, koska se ei ollut rotumääritelmän mukaan lyhytkarvainen. Aikaisemmin rotumääritelmästä poikkeavat yksilöt oli jätetty ilman rekisterikirjaa ja usein tällaisten koirien kohtalona oli ollut lopetus. Žarova kuitenkin kiinnostui pennusta ja osti sen itselleen. Rekisterikirjakin pennulle saatiin.
Tšikin synnyttyä alkoi virallinen pitkäkarvaisen venäjäntoyn jalostustyö. Miksi sitten juuri Žarovaa kutsutaan rodun kehittäjäksi? Aiemminkin oli syntynyt keski- tai pitkäkarvaisia jälkeläisiä lyhytkarvaisille vanhemmille. Ehkäpä siksi, että kerhoissa, joissa kasvatettiin lyhytkarvaisia koiria, tällaiset pitempi karvaiset ei-rotumääritelmän mukaiset pennut hylättiin jalostusohjelmista. Näin ollen Žarova oli ensimmäinen kasvattaja, joka käyttäessään Tšikkiä jalostukseen aloitti huomaamattaan ison työn pitkäkarvaisen rotumuunnoksen hyväksi.
Kun pitkäkarvaisen venäjäntoyn jalostustyö oli vielä aluillaan, oli paljon epäilijöitä, jotka eivät uskoneet rodun tulevaisuuteen. Neuvostolainen koirankasvatus ei suhtautunut pieniin hyödyttömiin seurakoiriin kovinkaan suopeasti. Koirat olivat kuitenkin pienikokoisia, suloisia ja tarpeeksi omaperäisen näköisiä ja niiden suosio kasvoi hyvin nopeasti. Vuosina 1968-69 Venäjällä rekisteröitiin noin 300 pitkäkarvaista venäjäntoyta. Luku on vaikuttava, sillä tosiasiahan on, että rodun pentueet ovat määrällisesti pieniä.
Kaikki kasvattajat tietävät kuinka hankalaa on valita jalostuskoiria, joista syntyisi rotumääritelmän mukaisia ja terveitä pentuja. Pitää tuntea koirien sukupuut erityisen tarkasti. Kasvattajalla ei tarvitse olla suuria määriä koiria pystyäkseen hyviin jalostustuloksiin. Tärkeintä ovat päämäärätietoiset jalostusvalinnat. Pentujen rekisterikirjaanhan merkitään kasvattajan kennelnimi ja oma nimi, joten hän on vastuussa omasta kasvatustyöstään.
Innokas ja energinen Evgeny Fominischa yritti saada rodun suosiota nousemaan kotikaupungissaan Moskovassa, mutta myös muualla Venäjällä. Hän neuvoi uusia kasvattajia ja auttoi ostamaan hyviä jalostuskoiria. 1900-luvun Venäjällä ei jalostustyössä ollut erillistä laatumainintaa niille koirille, jotka olivat erityisen hyviä rotunsa edustajia. Žarova keksi arvonimen ”Avtorskii Eksemplijar”. Tämä arvonimi myönnettiin vain parhaille pitkäkarvaisille venäjäntoylle. Yksi niistä koirista, jotka tämän laatuluokituksen saivat, oli nimeltään Mei. Juuri Mein kanssa Žarova kävi esimerkiksi ulkomaisissa koiranäyttelyissä esittelemässä uutta rotua.